Vallonihistoria

lyhyt Vallonihistoriikki

Valloneiden historiallinen kotimaa sijaitsi Etelä- ja Kaakkois-Belgiassa ja osissa Ranskaa. Vallonit ovat sekoitus kelttejä, germaaneja ja roomalaisia, ja oli olemassa kauan valloninkieli, joka ei ollut ranskan murre vaan pikemminkin ranskan rinnakkaiskieli.

Ardenneilla on rikkaat rautaesiintymät ja vallonit kehittivät raudan jalostusmenetelmiä, sen, mikä myöhemmin tuli Ruotsissa tunnetuksi vallonitaontana. Jo 1400- ja 1500-luvuilla olivat Meuselaakso, Liège ja Namur merkittäviä ruukkialueita.

Tässä näet pienen kartan (10 kB) tai ison kartan (130kB) Belgiasta.

Maahanmuutto Ruotsiin alkoi jo 1500-luvun lopulla Kaarle-herttuan ja Welam de Beschen aloitteesta. Vallonian ruukkialueilla oli työttömyyttä ja Ruotsin ruukit houkuttelivat hyvillä palkoillaan. Varhaista muuttoa oli Östergötlantiin ja esim. Finspångiin ja Godegårdin ruukeille. Louis de Geer vuokrasi ruukkeja Pohjois-Upplannissa, esim. Österbyssä, Gimossa ja Lövstassa ja sinne saapui merkittävä joukko valloneja 1620-luvun alussa.

Maahanmuuttajat eivät osanneet ruotsia ja lisäksi he olivat luonteeltaan erilaisia kuin ruotsalaiset. Myös uskonto aiheutti eripuraa, kuten sekin, että paikalliset ruotsalaiset vuorimiehet kokivat kilpailua työteliäiden ja taitavien ammattimiesten taholta. Vähitellen valloneja levisi Bergslagenin ruukeille ja muualle ja sekoittuminen ruotsalaisiin alkoi. Vallonit olivat haluttuja ammattilaisia ruukinomistajien taholta. Ajan mittaan heitä siirtyi myös muihin ammatteihin ja heitä levisi koko maahan.

(Klikkaa kukkoa, jos haluat tietää vallonilipun taustoista!)

tunnettuja vallonijälkeläisiä ruotsissa

Louis Gerhard De Geer (1818–1896), joka perusti kaksikamarieduskunnan

Kuvaveistäjä Carl Eldh (1873–1954)

Pelimanni Byss-Kalle, Carl Ersson Bössa, (1783–1847)

Jacob Faggot (1699–1777), ylimaanmittari, joka toteutti Isojaon 1749

Olof Thunman, tunnettu Upplannin runoilija

TUNNETTUJA VALLONIJÄLKELÄISIÄ suomessa

Paavo Lipponen, pääministeri 1996–2003

Jorma Ollila, Nokia Corporation, pääjohtaja 1992–2006, ja puheenjohtaja Royal Dutch Shell 2006–2015

Aatos Erkko, Helsingin Sanomien omistaja Suomessa vuoteen 2012

raudanvalmistus ja sen menetelmät

Raudanvalmistus on hyvin vanha keksintö. Ruotsissa ja Suomessa on valmistettu rautaa noin 2000 vuotta. Pohjoismaissa varhainen valmistus perustui suomalmiin. Huomattavasti myöhemmin alkoi kaivostoiminta raudan ympärillä. Silloin kehitettiin myös kaksivaiheinen valmistusprosessi. Ensiksi malmi sulatettiin puuhiilillä masuunissa, jonka varhainen muoto on ns. multahirsihytti. Sula rauta kerääntyy pohjalle, kun taas kuona jää pinnalle. Sula rauta muutetaan vähitellen takkiraudaksi. Se on haurasta, eikä vielä sovellu taottavaksi korkean hiilipitoisuutensa takia. Tämän jälkeen rauta sulatetaan uudestaan toisessa vaiheessa, jolloin sen hiilipitoisuus vähenee.

Valloniraudan valmistus (lyhyt tiivistelmä Appelgrenistä)

Masuuniprosessi on jatkuvaa raudanvalmistusta. Ennen vallonien aikaa, masuunia käytettiin muutama viikko, ehkä kahdeksan, ennen kuin se purettiin ja rakennettiin uudelleen. Vallonien masuuneja käytettiin huomattavasti pidempään, noin 25 viikkoa, ja ne antoivat enemmän rautaa vuorokautta kohden. Masuunin rakentaminen ja käyttäminen oli hyttimestarin työtä. Hänellä oli apunaan panostaja, joka täytti masuunin, luodinvalaja ja tykinvalaja, jotka hoitivat juoksevaa rautaa.

Ei ainoastaan valuraudalle ollut tarvetta tykkejä ja kuulia varten vaan myös taottavaan rautaan. Harkkorauta muuttui taottavaksi raudaksi prosessissa, jota kutsutaan mellotukseksi (ranskaksi affiner). Tämä teki valloniraudasta kuuluisaa taitavan sepäntyön kautta. Mellotus tarkoitti, että takkirauta kuumennettiin puhalluskoneilla eli palkeilla, jolloin hiilipitoisuus väheni hapettumisen myötä.

Vallonitaonnan työvaiheet olivat suunnilleen seuraavat: Valloniuunissa on kaksi ahjoa, yksi sulainahjo ja venytysahjo. Sulainahjolla työskenteli mestarisulattaja sulattajarengin kanssa ja venytysmestari renkinsä kanssa. Molempia ahjoja palveli hiilipoika tehtävänään pitää huolta ahjojen hiilentarpeesta. Nämä muodostivat työryhmän, joka 3,5 - 4 tunnin aikana valmisti seitsemän rautatankoa. Sen jälkeen toinen työvuoro aloitti, kun ensimmäinen lepäsi neljä tuntia.

Sulainahjolla takkirauta lisättiin ns. jööttinä, joka oli kolmionmuotoinen ja 3-4 m pitkä tanko. Puhallusrintaan johtavilla puhallushormeilla ja palavien puuhiilien avulla jöötti syötettiin vähän kerrallaan ahjon peräseinässä olevan aukon läpi ja sulatettiin, minkä jälkeen se valui sulatusahjoon. Rautaa työstettiin sujuvaksi kangilla puolen tunnin ajan ja siten muodostui sulatuskappale, jonka paino oli noin 25 kg. Kappale taottiin kasaan sulatuslekalla rautapaadella. Viimeiseksi sulattaja vei kappaleen venytyssepälle, joka lämmitti kappaleen ja takoi sen tangoksi vesikäyttöisen kankirautavasaran avulla. Tämän tapaisen rautakappaleen takomista tangoksi kutsuttiin venyttämiseksi.

Appelgrenin kirjassa Vallonernas namn on luettelo tyypillisistä ammattinimikkeistä, joita vallonien keskuudessa esiintyi, osittain ruotsiksi, osittain alkuperäiskielellä, vaihdellen joko ranskaksi, hollanniksi, saksaksi tai ruotsiksi. Yllä oleva kuvaus raudanvalmistuksesta antaa taustaa nimikkeille, joista osa myös esiintyi sukunimien yhteydessä.

Suomalainen nimitys	Alkuperäisnimitys		Suomalainen nimitys	Alkuperäisnimitys
sulainmestari	maître affineur		venytysseppämestari	maître marteleur
sulattajarenki	valet affineur		venytysrenki	valet marteleur
apuseppä, sepänkisälli	faiseur de pièce		hiilirenki	goujar
masuunimestari	maître fondeur		panostaja	chargeur
rouhija	bocqueur		masuunin työnekijä	forgeron
luodinvalaja	grenadeur		tykintekijä	canonier
kaavaaja	formeur		hiilenpolttaja	charbonnier
metsätyöläinen	coupeur de bois		pyörän- tai vaununtekijä	charlier
sulainvasaraseppä	maréchal		peltiseppä	platineur
timpuri	charpentier		ajuri	charretier
härkäajuri	bouti		muurari	masson
palkeentekijä	souffletier		hiilenkantaja	porteur de charbon

joitakin tunnettuja valloniruukkeja ruotsissa

Valloniruukeista ja vastaavista miljöistä on kirjoitettu paljon. Tässä voimme vain mainita muutamia esimerkkejä sille, joka on kiinnostunut asiasta enemmän. Suosittelemme näillä sivuilla oleviin linkkeihin tutustumista lisäinformaation hankkimiseksi.

Huom! Kaikissa ruukeissa, joita käsitellään, ei välttämättä ole ollut valloniahjoja, mutta toki vallonisukuja. Ajankohtainen ja hieno kirja on Olov Isakssonin Vallonbruk i Uppland, joka on Historiska Muséetin ent. johtaja. Tietorikas kirja Boken om Bergslagen on vuodelta 1988.

Uppland

Forsmarkin ruukki perustettiin 1570. Vuodesta 1624 sitä vuokrasi mm. de Besche, jonka suku hallinnoi sitä vuoteen 1735. Ruukin toiminta lakkautettiin 1890-luvulla. Modernina aikana alue on tunnettu lähellä olevasta ydinlaitoksesta. Alueella on erittäin hyvin säilynyt ympäristö ja kauniit puistot.

Gimo perustettiin 1615 kruunuruukiksi Österbyhyn. Paikan osti 1634 de Geer. Suuri palo sai aikaan paljon tuhoa 1649. 1800-luvulla oli jonkin verran raudanjalostusta, mutta enemmän maa- ja metsätaloutta sahoineen. Nykyään alueella toimii Sandvik Coromant.

Harg luotiin 1630-luvulla. Gustaf Otto Stenbock osti tilan 1664 ja sai privilegion perustaa rautaruukin. Joukko masuuneja muilla paikkakunnilla toimitti raaka-aineen. Venäjän laivasto aiheutti tuhoja ruukilla 1719. Ruukki perustettiin uudelleen Oxenstierna-suvun aikana.  Tuotanto lopetettiin 1920-luvulla. Harg kuului 1800-luvun loppupuolella Beck-Friis -suvulle.

Karlholmsbrukin perusti 1728 Charles de Geer. Yksi masuuni siirrettiin Lövstasta ja 1730 tuotanto alkoi Karlholmissa. Lancashirepaja entisöitiin 1973. Karlholmissa on hyvin säilynyt ruukkimiljöö kellotapulilla ja kahdella ruukkikadulla ruukin padon luona.  

Lövsta oli olemassa talonpoikaisruukkina jo 1500-luvulla. Sen vuokrasi de Besche ja de Geer 1626, ja muutamia vuosia myöhemmin de Geer osti ruukin. Jälkimmäisen johdolla Lövstasta kehittyi Ruotsin johtava ruukki. V. 1719 ruukki joutui venäläisten hävityksen kohteeksi ja suuria osia siitä tuhoutui. De Geer rakennutti paikan uudelleen. Raudan valmistus lakkasi 1926. Vallonipaja on valitettavasti revitty, mutta miljöö herraskartanoineen, asuntoineen, kappeleineen, konttoreineen ym. on säilynyt ja on erittäin mielenkiintoinen.

Strömsbergin ruukki Tolftan kunnassa, koilliseen Tierpistä, perustettiin 1640-luvulla Welam Wervierin toimesta. Kartano rakennettiin 1758 ja se entisöitiin 1961. Muu ruukin ympäristö on sekin entisöity ja on nyt täydellisenä 1700-luvun loppupuolelta.

Söderfors on yksi Upplannin harvoista edelleen toimivista raudanvalmistuspaikoista. Ruukki perustettiin 1676 ankkureiden valmistusta varten, mikä oli merkityksellistä erityisesti Ruotsin laivastolle. Pitkän aikaa, vuosina 1748-1907, ruukki kuului suvulle Grill. Kartano rakennettiin noin 1690 ja sai uuden rokokootyylin 1700-luvun puolivälissä. Nykyään paikalla toimii majatalo ja konferenssitoiminta. Adolf Ulric Grill rakensi kuuluisan "naturaliekabinetin", jossa oli yli 600 täytettyä lintua. Kokoelma siirtyi myöhemmin Naturhistoriska Riksmuseetin omistukseen. Söderforsissa on hyvin säilynyt työläisasujaimisto ja tunnettu puistomiljöö, jossa on doorilaiseen tyyliin perustettu temppeli. Moderni terästeollisuus, joka valmistaa erikoisterästä, on ranskalaisen Erasteel Kloster AB:n omistuksessa.

Österby kuului alun perin Vaasa-suvulle. Kustaa Vaasa rakennutti ruukin, jonka tarkoituksena oli nimenomaan valmistaa sotatarvikkeita. Ruukin vuokrasi de Besche ja de Geer samalla kun he hankkivat Lövstan ja Gimon, ja se ostettiin de Geerin toimesta 1643, jonka jälkeen siitä tuli Ruotsin toiseksi suurin rautaruukki. Myöhempiin omistajiin kuuluivat Grillin ja Tammin suvut. Tuotanto lakkasi 1983. Siinä vaiheessa ruukki oli kuulunut pitkään Fagerstakonsernille. Sekä kartano (tunnettu mm. Bruno Liljeforsin toiminnasta 1920- ja 1930-luvulla) että vallonipaja ja muut rakennukset ovat säilyneet. Kesäisin on kattavaa toimintaa konsertteineen, teattereineen ja näyttelyineen. 

Östergötland ja Södermland

Finspångissa on ollut raudanvalmistusta jossakin muodossa aina keskiajalta. Vuotta 1580 pidetään ainakin raudanvalmistuksen ajankohtana.  Juhana III antoi hollantilaiselle De Wijk’ille tehtäväksi kehittää raudanvalmistusta lähinnä aseteollisuuden näkökulmasta. Louis De Geer otti Finspångin ruukin kruunulle 1641. Maahan muuttaneet vallonisepät valmistivat korkealaatuisia tykkejä, joita vietiin ympäri maailman. Linna rakennettiin 1668–1685. Finspångin aseteollisuuden kulta-aika oli 1600- ja 1700-luvulla. Silloin ruukilla oli tykkien yksinvalmistusoikeus Ruotsissa. Viimeinen tykki valmistui ja koeammuttiin 1912. Siihen päättyi asevalmistuksen aikakausi. Sen jälkeen alkoi modernin teollisuuden aika STALin myötä (Svenska Turbinfabriks Aktiebolaget Ljungström). Ruukista tuli Finspongs Metallverk ja Nordiska Artillerifabrikerna. 

Godegård sijaitsee Östergötlandissa, Motalan ja Finspångin välissä ja sen vanha nimi oli Torshyttan. Louis De Geer tuli mukaan kuvaan 1641 ja laajensi jo olemassa olevan rautaruukin ja otti sinne ja alueelle valloneja. Godegård säilyi de Geer -suvun omistuksessa vuoteen 1775, ja sen jälkeen sen omisti Grillin suku. Rautaruukki lopetettiin 1896.

Stavsjö on Kolmårdenilla. Masuuni perustettiin 1666 Gert Störningin toimesta. Vuonna 1683 paikasta tuli tykkiruukki, joka olit toiminnassa 1860-luvulle. Kuten niin monet muutkin ruukit, myös Stavsjö poltettiin tulella venäläisten toimesta 1719. Myöhempiin omistajiin kuului suvut von Berchner ja Ridderstolpe vuoteen 1852 asti. Myöhemmin ruukista muodostettiin osakeyhtiö. 1900-luvulla toiminnassa oli rautavalimo ja mekaaninen verstas, jossa valmistettiin mm. ruuviurasorveja, koneruuvilaitteita, luistinkytkimiä ja venttiilejä. Stavsjö on tänään suosittu retkikohde ja levähdyspaikka.

Bergslagen Upplantia lukuunottamatta

Karmansbo sijaitsee Skinnskattebergin lähellä. Se perustettiin 1600-luvulla ja kuuluu yhteen monien muiden laitosten kanssa Hedströmmen alueella. Ruukin kukoistuskausi ajoittui 1880-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun. Toiminta lakkasi 1958. Kokonaisuutena säilynyt herraskartanomiljöö navettoineen ja työläisasuntoineen (nykyään museona ja kahvilapalveluineen), Lancashirepaja varusteineen, valssilaitos ja konttori ovat jäljellä. Kesäisin on vilkasta näytöstoimintaa.

Ramnäsiin perustettiin ensimmäinen kankirautavasara jo 1590. 1700-luvun alussa siellä oli kaksi kartanoa, koska ruukki oli jaettu perheiden Schenström ja Tersmeden välillä. V. 1834 ruukki yhdistettiin Per Reinhold Tersmeden toimesta yhdelle omistajalle. Siitä tuli osakeyhtiö 1874. Samaan aikaan alkoi kettinginvalmistus, silloin perustuen lancashiremenetelmään, joka oli otettu käyttöön 1855 kolmella ahjolla, yhdellä sulatusuunilla ja yhdellä hitsiuunilla ja kahdella venytysvasaralla. Valssilaitos rakennettiin 1868 ja Ramnäs kehittyi tämän jälkeen maan suurimmaksi tankoraudan tuottajaksi tiettyinä aikoina.

Gysingen rautaruukin perusti Peder Printz 1668 tarkoituksenaan valmistaa kruunulle kuulia, myöhemmin saatiin myös kivääritehtaan privilegio. Vuonna 1701 tuli lupa valmistaa kankirautaa. Malmi tuli Dannemoran kaivokselta. Ruukin kulta-aika oli 1800-luvun toisella puoliskolla. Maailman ensimmäinen elektroteräsuuni valmistui Gysingenissä 1900 ruukinomistaja Gustaf Benedicksin toimeksiannosta. Vallonitaonta lakkautettiin 1905 ja elektroteräksen valmistus 1927. Maanviljelystä harrastettiin vuoteen 1973 asti. 1830-luvulla rakennettua kartanoa käytettiin kansanopistona ja nähtävänä on erittäin pitkälle säilynyt miljöö työläisasuntoineen, majataloineen ja kasvihuoneineen.

Etelä-Ruotsi

Överumin ruukki perustettiin vallonien toimesta ja toiminta alkoi 1655. Metsän runsaus ja vesivoima edesauttoivat ruukin perustamista. Malmi saapui pääasiassa Utöstä, Sjösasta ja myöhemmin Nartorpista S:t Annasta. Tuotanto koostui alussa takkiraudasta, tykeistä ja kuulista ja myöhemmin kankiraudasta. V. 1776 perustettiin ensimmäinen manufaktuuripaja hevosenkenkien, naulojen, kirveiden, lapioiden ym. tuotteiden valmistukseen. Noin 1850 valikoimaan lisättiin aurat ja myöhemmin muut maatalousvälineet. Modernina aikana on myös tuotettu autonosia ja koneita. Yritys on edelleen toiminnassa, ja sen omistaa Kongskilde ja se tuottaa maatalouskoneita.

Ankarsrum sijaitsee lounaaseen Västervikistä. Hollantilainen Hubert De Besche perusti 1655–1659 masuunin ja vasarapajan noin kolmenkymmenen työntekijän kanssa alueelle. Vuosituotantoa oli 50–150 tonnia rautaa. Malminkuljetuksen vaikeuksien seurauksena mm. Utöstä, ja puuhiilen valmistukseen liittyvistä ongelmista johtuen raudantuotanto lakkasi 1911. De Maré-suku omisti 1800-luvun aikana Ankarsrumin, ja perusti 1882 Oy Ankarsrumin ruukin. 1909 tuotanto siirtyi ruukinomistaja Sven Spångbergille. Sen jälkeen toimintaan on kuulunut valimo, mekaaninen konepaja, peltiprässäyskonepaja, emalointipaja valutuotteille ja pelti.  Ankarsrum on 1900-luvun aikana tullut tunnetuksi esimerkiksi uuneistaan, kamiinoistaan, ammeistaan ja padoistaan.

Pohjois-Ruotsi

Iggesund. Hovikommissari Isak Breant perusti Iggesundin ruukin 1685. Ruukki käsitti alusta alkaen masuunin, pajan vasaralla sekä kaksi vallonitaontaan tarkoitettua ahjoa. Malmi tuli Utöstä ja Dannemoran kaivoksista. 1721 venäläiset polttivat ruukin. Uudet omistajat Grillin kauppiastalosta paransivat laitoksia, ja 1700-luvun puolivälissä oli suuri nousukausi. Vielä 1870-luvulla ruukki oli suhteellisen pieni, kun nykyinen omistajasuku Tamm aloitti huomattavat uudistukset ja investoinnit. Iggesundista tuli merkittävä rautaruukki. Perustettiin ns. Bessemerpaja, jossa oli kaksi muuntajaa, valulaitosta, valimo ym. Nykypäivään säilyneet masuunit rakennettiin 1874 ja 1895. Vuodesta 1940 raudanvalmistus hiipui, ja 1953 toiminta loppui kokonaan. Laitos on nykyään vain rakennusmuistomerkki.

Strömbackassa on kankirautapaja. Laitos valmistui 1753 samalle paikalle kuin nykyinen paja. Vähitellen rakennettiin vasara ja ahjoja.  Alusta alkaen paikalla harjoitettiin ns. saksalaista taontaa. P. A. Tamm aloitti 1828 myös vallonitaonnan. 1860- ja 1870-luvuilla aloitettiin franche comté -taonta ja Lancashiretaonta. Takkirautaa Movikenin masuunista rahdattiin Strömbackaan nk. Härkärataa pitkin, joka rakennettiin 1883–1884. Vallonitaonta loppui 1947 ja paja lienee ollut maailman viimeinen vallonitaontaa harrastanut paja. Lancashiretaontaa jatkui 1953 asti. Nykyisessä pajassa on valloniahjo ja kolme lancashireahjoa, sulatusuuni vallonitaontaa varten ja vesikäyttöinen mumblingvasara.

Kengis sijaitsee lähellä Pajalaa Norrbottenissa. Se aloitti kuparisulattamona, johon malmi tuli Svappavarasta jo 1650-luvulla. Vuosina 1657–1715 saatiin yksinoikeus plooturahojen valmistukseen. Kuparilaitos lakkautettiin 1785. Vuonna 1642 tavattiin Junosuandossa järvimalmia ja rakennettiin pienempi hytti. Myöhemmin pystytettiin uusi hytti ja kankirautavasara. Aloitteentekijänä oli Arent Grape. Uuden rahoituspohjan löytämiseksi Kengisiin tuotiin veljekset Abraham ja Jakob Momma, alun perin Aachenista. Heidät aateloitiin myöhemmin nimellä Reenstierna. Venäläiset tekivät tuhojaan ruukilla 1717. Joitakin vuosia myöhemmin laitos rakennettiin uudelleen ja toiminta elpyi Abraham Steinholtzin tultua osaomistajaksi. 1750-luvulla perustettiin valimo, lankatehdas, manufaktuuri jne. Malmi saatiin mm. Luossavaarasta. Yksi laitos perustettiin myös Svansteinin yhteyteen. 1800-luvulla menestys vaihteli ja toiminta lakkasi 1850 lukuunottamatta manufaktuuria, joka toimi aina 1895 asti. 

tärkeimmät ruukit suomessa

Mustio

Mustion ruukki kuuluu Suomen varhaisempien ruukkien joukkoon, joka perustettiin 1600-luvulle Länsi-Uudellemaalle. Ruukki oli yhtenäinen ja siihen kuului kartano, talousrakennukset, vasarapajoja, työläisasuntoja ja oma kirkko. Tämän päivän Mustiota hallitsee suuri hirsirunkoinen ja lautavuorattu kartano, jonka ruukinpatruuna Magnus Linder rakennutti 1783–1792. Rakennuksen piirsi ruotsalainen arkkitehti Erik Palmstedt. Talo on tyyliltään uusklassinen ja oli aikanaan yksi maamme hienommista rakennuksista.

Fagervik

Fagervikin kartano on myös maamme hienoimpia esimerkkejä, joka poikkesi hyvin paljon Vaasa-ajan harmaakivilinnoista. Fagervikistä tuli kartano, jossa oli täydellinen rautaruukki ja ruukkiyhdyskunta, jota leimasi rokokoon muotomaailma ja Tukholman taloudelliset intressit.

Fagervikin historia alkaa jo 1646, jolloin Carl Billsten saapui Tukholmasta ja perusti ensimmäisen masuunin ja kaksi vuotta myöhemmin kankirautavasaran. Billsten oli sama henkilö, joka jo aiemmin oli perustanut ruukit Billnäsiin, Antskogiin ja Fiskarsiin 1649. Rautamalmia kuljetettiin Utöstä Fagervikiin. Ison Vihan jälkeen ruukki oli rappiolla. Veljekset Johan ja Michael Hising ostivat ruukin vuonna 1721 Uudenkaupungin rauhan solmimisen jälkeen. Michaelin jälkeläiset omistavat edelleen ruukin. Vuosina 1736–1737 paikalle veden äärelle rakennettiin kirkko, jonka piirsi Johan Friedrich Schultz. Michaelin jälkeen hänen poikansa Johan jatkoi ruukin toimintaa 1756. Jälkimmäinen aateloitiin 1770 nimellä Hisinger. Hän uudisti ensin masuunit, sitten kankirautavasaran, nippuvasaran, läkkipeltivasaran, hiilitalon, rautapuodit ja tinaustalon. 

Arkkitehti Christian Friedrich Schröder Turusta sai tehtäväkseen suunnitella päärakennukseen lisäsiipiä. Vanhaa karoliinista puukartanoa pidettiin liian vanhahtavana ja se siirrettiin uuteen paikkaan. Uudesta päärakennuksesta tuli ehkä rokokooajan merkittävin rakennus Suomessa. Kuningas Kustaa III yöpyi rakennuksen yläkerroksessa 1775, ja tsaari Aleksanteri I 1819, sen jälkeen, kun Suomi oli jo siirtynyt Venäjän alle. Fagervik oli ensi sijassa rautaruukki, jossa kosket ja vasaroiden pauke kuului ympäri vuorokauden, ja talvella kipinät lentelivät tummalle taivaalle. Fagervik oli täydellinen yhdyskunta työläisasuntoineen ja talousrakennuksineen, ympäristön maatalouden ja puutarhojen kera. Se oli myös haaveilijan filosofinen maisemapuisto, jonka Michael Hisinger aikanaan loi. Ruotsin ja Suomen eron jälkeen ruukki siirtyi pojalle Fridolfille (1803–1883). Vuodesta 1924 omistajat ovat olleet Hisinger-Jägersköld ja von Frenckell-suvuista. 

Tykö (Teijo)

 

Tykön (Teijo) ruukin perusti vuonna 1686 vuorikollegion presidentti Lorentz Creutz nuorempi. Hänen isänsä oli amiraali Lorentz Creutz vanhempi, joka aiemmin oli perustanut Sarvilahden kartanon Itä-Uudellemaalle. Tyköä täydennettiin alusta alkaen ja sen yhteyteen Kirjakkalaan rakennettiin manufaktuurilaitos, ja kankirautavasara Hummeldalin koskelle. Tykön omistajat perustivat myöhemmin 1850 Hummeldalin koskelle modernin rautaruukin, nk. putlauslaitoksen, joka nimettiin Mathildedaliksi.

Kaikki, mikä Tykössä nyt on nähtävänä, on 1700-luvun lopulta ja 1800-luvun alusta silloisten omistajien Kijk ja Bremer-sukujen ajoilta, jotka olivat sukua keskenään. Johan Jacob Kijk osti Tykön 1743 ja kehitti siitä malliruukin. Hän teki yhteiskunnalle korvaamattomia palveluksia, ja kuningas Adolf Fredrik palkitsi hänet vuorineuvoksen arvonimellä. Tykön kartanon piirsi Christian Friedrich Schröder, eli sama arkkitehti, joka myös oli piirtänyt Fagervikin. Myös Tyköstä tuli yhtenäinen kokonaisuus, jossa oli talousrakennuksia, masuuni, kankirautavasara ja työläisasuntoja, mukaanlukien laajamittainen maatalous. 

Fiskars

Fiskarsin ruukki Pohjan pitäjässä on Länsi-Uudellamaalla Fiskars-joen varrella, joka virtaa Pohjan lahteen. Lähistöllä on Kosken ruukki, joka kuuluu Varsinais-Suomeen. Kauppias Petter Thorwöste sai privilegion perustaa rautaruukki Fiskarsiin 1649. Hän rakensi masuunin, kankirautavasaran ja pajan. Petterin jälkeen hänen poikansa Johan jatkoi omistajana aina vuoteen 1712 asti.

Ison Vihan aikana Fiskars tuhoutui ja toiminta elpyi vasta 1730-luvulla. Fiskars sai uudet omistajat jo 1750-luvulla –ruotsalaiset Finlayn ja Jenningsin. Jennings luopui pian osuudestaan, mutta Finlay jatkoi kuparinkäsittelyä. Fiskarsin kuparisepät tekivät erinomaisia töitä vielä 1800-luvulla, vaikka Orijärven kuparikaivos oli ehtinyt. Finlay teki konkurssin 1771. Tämän jälkeen Bengt Magnus Björkman hankki Fiskarsin, kuten myös Kosken ruukin. Hän jätti Suomen sodan jälkeen, ajatuksenaan, että hänellä Ruotsin kansalaisena olisivat asiat paremmin Ruotsissa. Björkmanin pojat jakoivat omaisuuden niin, että Bengt Magnus sai Fiskarsin ja Kosken ruukin ja Lars Magnus Orisbergin.

Fiskarsin ruukin päärakennus on yksi maan komeimmista kivisistä päärakennuksista, ja sen piirsi italiaissyntyinen Charles Bassi. Rakennus valmistui 1818. Björkman myi Fiskarsin 1822 Johan Jacob Julinille, turkulaiselle apteekkarille, josta myöhemmin tuli vuorineuvos. Hänet aateloitiin nimellä von Julin. Johan Jacob Julinin jälkeen Fiskars ja Kosken ruukki kulkivat eri teitä. Perinnönjaossa kuolinpesä jaettiin poikien Emilin ja Albertin välille, ja 1883 perustettiin Oy Fiskars Ab, joka on edelleen tänä päivänä perheyritys Johan Jacob von Julinin jälkeläisten hallinnassa.

Julinin tultua Fiskarsin omistajaksi, rauta palautettiin takaisin kunniaansa. Julinista tuli kaiken tavoin Fiskarsin uudistaja, ja paikasta tuli mallikartano myös maa- ja metsätalouden osalta. Fiskarsiin rakennettiin suuri navetta. Julin perusti myös oman koulun uudella Bell-Lancaster -järjestelmällä, mikä tarkoitti, että vanhemmat oppilaat opettivat opettajan valvonnassa nuorempia. Jo 1840-luvulla koulussa oli arkisin 45 ja sunnuntaisin 35 lasta. 1860 Fiskars sai oman ruukinlääkärin, jo ennen kuin valtion taholta vastaavia oli olemassa. Fiskarsiin avattiin vuonna 1892 oma sairaala, jossa oli 10 vuodepaikkaa ja oma sairaanhoitaja. Sairaala toimi vuoteen 1927 saakka. Fiskarsin työläiset olivat aktiivisia urheilun ja kuorolaulun parissa. Paikkakunnalla oli myös Vapaapalokunta, ja siellä kalastettiin vuoden ympäri. Pohjan pitäjästä sanottiin, että se oli satojen järvien alue, mikä mahdollisti työläisille myös pienten kojujen rakentamisen järvien rannalla tai saarille. Näin perheetkin saattoivat nauttia kesistä.  

Orisberg 

Vuonna 1676 kolme kauppiasta Vaasasta perusti Orisbergin rautaruukin Pohjanmaalle. Kauppias Jacob Mornie oli osaomistaja Orisbergissa 1676–1692. Aluksi ajateltiin virheellisesti, että alueella olisi ollut rautamalmia, mutta malmia olikin rahdattava Ruotsista laivalla. Orisberg ei sijainnut meren äärellä, mistä johtuen kuljetuksista tulikin kalliita. Siksi yksi masuuni rakennettiin Kimoon meren äärelle. Vöyrin kunnan historiassa mainitaan, että Vaasan pormestari Jacob Ross, raatimies Henric Mattsson Holmberg ja kauppias Jacob Mornie olisivat myös olleet Kimon ruukin aloitteentekijöitä.

Ison Vihan jälkeen Kimo ei ollut toiminnassa, kun venäläinen joukko-osasto tuhosi ruukin Napuen taistelun jälkeen. Vasta 1740-luvulla toiminta elpyi. Ruukilla ei ollut menestystä ennen Bengt Magnus Björkmanin aikaa. Björkman oli kotoisin Värmlannista, vuorimies, joka Ruotsissa omisti maatiloja ja rautaruukin. Hänen jälkeläisensä omistavat edelleen Orisjärven ruukin.

Kankirautavasara uudistettiin 1790–1791 ja nippupaja 1798. Päärakennuksen rakentaminen alkoi 1804. Runko saatiin valmiiksi ennen Suomen sotaa 1808–1809, mutta rakentamista voitiin jatkaa vasta 1810-luvulla. Arkkitehtina toimi tuolloin Carl Ludvig Engel. Orisbergistä tuli eheä rautaruukkikokonaisuus, johon myös rakennettiin työläisasuntoja, kirkko ja hautausmaa. Kirkkomaalla on suuri Björkman-suvun hautakivi ja monia muita nimiä, jotka kertovat ruukin työläisistä, kuten esimerkiksi nimet Bruun (le Brun). Kahdeksankulmainen kirkko on helmi. Sen läheisyydessä järven rannalla on myös kellotapuli, jonka Carl Ludvig Engel piirsi.

Raudanvalmistus Orisbergissa loppui vuonna 1900. Sen jälkeen maatalous voitti alaa maanviljelyskoulujen muodossa. Näitä perustettiin Edvard Björkenheimin toimesta ja ne toimivat aina vuoteen 1969. Nykyään toimintaa painottuu karjatalouteen ja juustonvalmistukseen.

Koski

Kosken ruukin perusti vuonna 1680 Daniel Faxell (aateloituna Cronmark), ruotsalainen vuorimies. Sama mies perusti kuusi vuotta myöhemmin masuunin Kemiönsaaren lounaisrannalle, josta myöhemmin tuli osa Kosken ruukkia, ja sai nimekseen Talintehdas. Tämä tapahtui vain vuosi sen jälkeen kuin Lorentz Creutz oli perustanut Tykön ruukin.

Talintehtaalla ei ollut vesivoimaa ja siksi takkirautaa kuljetettiin Kosken ruukilta. Siellä oli koskia, jotka antoivat mahdollisuuden kankivasaroiden käyttöön ja rakentamiseen. Ison Vihan aika koetteli Talintehdasta ja Kosken ruukkia niin pahasti, että toiminta oli aloitettava aivan alusta. Kosken ruukki toimi vuoteen 1890 asti, kunnes raudanvalmistus tulipalon jäljiltä oli kokonaan lopetettava. Kosken ruukin omistaa nyt kuudennessa sukupolvessa Jacob Julinin tytär, agronomi Mariana von Limburg-Stirum. Hän harjoittaa karjataloutta. Myös Kosken herraskartanomiljöö kuuluu maamme viehättävimpiin ja tyylikkäimpiin kartanoympäristöihin.

rautaruukkien merkitys ruotsi-suomessa

Rautaruukkien merkitys Ruotsi-Suomessa oli suuri ajatellen innovaatioita, kulttuuria ja historiaa. Teollistuminen Suomessa rakentui pitkälti vanhojen rautarukkien varaan, ja ne olivat merkittäviä tekijöitä maassa. Vallonit, jotka saapuivat kaukaisista maista Pohjolaan työskennelläkseen ruukeilla pitkiä päiviä läpi viikon, kuumuudessa ja kylmyydessä, olivat sitkeydessään ihailtavia.

”Marmoriin olisi hakattava se teko, jonka he tekivät, se on liian suuri multaan kätkettäväksi. Teko kirjattiin muistiin ahjon kuumuudessa, raudan ja tulevaisuuden tähden” (Gottfrid Österberg, ”Klockstapeln” 1979) 

työväki rautaruukeilla ruotsi-suomessa

Marja-Liisa Ruohtula

1600-luvulla pieni joukko saksalaisia seppiä saapui Ruotsiin, mutta he menettivät pian johtavan asemansa, kun ruotsalaiset sepät oppivat hallitsemaan ns. saksalaistaonnan. Siksi jotkut sepät muuttivat Suomeen. 1600-luvun alkupuolella alkoi vallonimaahanmuuton uusi aalto Ruotsiin. He asettuivat eri ruukkipaikkakunnille Ruotsiin, ja vähitellen heitä kulkeutui myös Suomeen, esimerkiksi Antskogiin, Billnäsiin, Björkbodaan, Fagervikiin, Fiskarsiin, Kimoon Oravaisissa, Koskiin, Mustiolle, Orisbergiin jne., joissa tarvittiin ammattitaitoista työväkeä.

1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alussa vasarasepillä ja muilla ruukintyöntekijöillä oli ranskalaiselta kuulostavia nimiä. He syrjäyttivät saksalaiset sepät vallonitaonnallaan. Osa heistä oli saapunut Suomeen Saksan tai Hollannin kautta ja osa suoraan Valloniasta jo aikaisemmin. Suurin osa saapui kuitenkin Upplannin ja Östergötlandin ruukeilta. Sinne he tai heidän esi-isänsä olivat saapuneet työsopimuksineen Amsterdamista, jotka he olivat allekirjoittaneet kauppias ja pankkiiri Louis De Geerin kanssa Amsterdamissa tai värväri Louis de Geer nuoremman kanssa Liégessä ja Mathias de Geerin, Louis de Geer nuoremman serkun kanssa, Durbayssa tai muiden värvääjien kanssa. Maahanmuutto tapahtui laivoilla Amsterdamista vuosina 1615–1646.

Maahanmuuttajat olivat taitavia ammattilaisia, joidenlaisia tarvittiin ruukeilla. Heitä värvättiin Ruotsiin tarpeen mukaan, ei sattuman varaisesti. Ruukinpatruunat antoivat tarkkoja ohjeita siitä, minkälaisia työntekijöitä rakenteilla oleville ruukeilla tarvittiin. Vuonna 1621 Jacque de Morgne tuli poikineen Norrköpingin, kuten myös Pierre Cochois, Thomas Goffin, Nicolas Guillaume ja monet muut. Vuonna 1626 Mathias de Geer toi Ruotsiin 33 hengen joukon – usean perheen - Louis de Geer vanhemman ruukille Upplantiin. Heidän joukossaan oli Jean Pira (sopimus laadittu Liégessä Laurens Vervierin kanssa 1626).

 

Vallonitaonta tekee tuloaan

1700-luvulla, Suuren Pohjansodan (1700–1721) ja Ison Vihan jälkeen Suomessa (1713–1721), alkoi vallonien toinen suuri maahanmuuttoaalto Suomessa. Vuonna 1731 Fiskars tuli kauppias John Montgomeryn omistukseen ja hänen aikanaan perustetiin vallonipaja Antskogiin 1734 -1735 ja raudanvalmistus muuttui vallonitaonnaksi. Vallonitaonta tarkoitti sitä, että pajalla oli kaksi ahjoa, sulainahjo ja venytysahjo. Kaksi miehistöä hoiti raudan valmistusta ja vesikäyttöistä kankivasaraa. Takkirauta masuunista tuli pitkinä valettuina kappaleina, ns. jöötteinä, joita syötettiin vähän kerrallaan sulatusahjoon, jossa tuli paloi puuhiilillä. Palkeet olivat päällä ja takkirauta sulatettiin ahjossa.

 

Vasaraseppäjärjestys

26.6.1766 voimaan astunut ”Kuninkaallinen Masuunimestari ja Vasaraseppäjärjestys” sääteli pajojen toimintaa. Säädökset olivat suunnilleen samat Ruotsissa ja Suomessa, ja ne jäivät Suomessa voimaan vuoteen 1809 asti. Oli mestariseppä tai vasaraseppä, apuseppä, hiilirenki ja masuunimestari. Mestariseppä valvoi yhtä ahjoa, apuseppä toista. Vasaraseppä valvoi suurta vasaraa ja takoi kankirautaa, joka vietiin Tukholmaan. Lisäksi oli nippuseppiä, jotka takoivat raudan niin ohueksi, että sitä myytiin nippuina, ja hienseppiä, jotka tekivät nauloja, pultteja ja muuta.

Kesällä 1734 Antskogiin saapui yhdeksän vasaraseppää Upplannista. Nämä viimeistelivät työn kankirautavasaralla ja rakensivat kaksi ahjoa, joita tarvittiin vallonitaonnassa. Paja valmistui kesäkuussa 1735. He saapuivat Ortalasta ja Skebosta ja olivat: Claes Pira (sulainmestari, Ortala) ja Hindrich Pira (sulattajarenki, Ortala) olivat serkkuja, Michel Gilliam (venytysseppämestari), Noak Tillman (sulainmestari, Ortala), Anders Erman (hiilirenki, Ortala), Jean Pouse (hiilirenki, Ortala), Gottfrid Pouse (hiilirenki, Ortala) ja Jean Åhlström (hiilirenki).

Muitakin työntekijöitä oli, kuten Wilhelm Forss (Force, Skebo). Vuonna 1736 saapui Pierre Pira (Ortala), Claes Piran veli, Jean Dandanell (venytysrenki), Erik Glaas (hiilirenki) ja Johan Giers (hiilirenki). Vuonna 1735 Fiskarsissa ja Antskogissa oli yhteensä yksi hyttimestari, yhdeksän vasaraseppää, kaksi venemiestä, kolme sahuria, neljä hiilenpolttajaa ja lisäksi 32 muuta ruukinhenkilöä, kun koko yhteisössä oli 115 henkilöä. Tarvittiinhan myös maataloustyöntekijöitä.

Työntekijöiden joukossa löytyy henkilöitä, kuten Albrecht ja Abraham Lax, Michel Klint, Erich Winter, Eskil Trogen, Hindrick Högberg, Eskil Gris, Jöns Abborre ja hiilirenki Hans Lijr, jonka isä tuli Fiskarsiin 1640-luvulla, hiilirenki Johan Ransk, venemies Gabriel Winter jne. Anders Erman avioitui Antskogissa Eleonora Tillmanin kanssa ja työskenteli sulainmestarina Antskogissa 10 vuotta. Hänen poikansa Noak oli Antskogin viimeinen sulattaja 1775–1779.

 

Uusi ruukki – uudet työntekijät

On mahdollista sanoa, että aina kun on perustettu uusi ruukki tai laajennettu entisen toimintaa, ulkomailta tuotettiin ammattitaitoista työväkeä. Antskogissa ei enää ole sukunimeä Pira, mutta monet uskolliset työntekijät kantavat edelleen näiden sukujen geenejä Suomessa ja heillä on vallonijuuret, joista he eivät ehkä ole tietoisia.

Valloneja on ollut ympäri Suomen maata eri ruukeilla ja maassa on käytössä edelleen valloninimiä, vaikka monet nimet ovat kadonneet tai ne on suomalaistettu tai ruotsalaistettu. Suomessa oli 1800-ja 1900-lukujen vaihteessa myös tapana suomalaistaa ruotsalaisia sukunimiä ja ruotsinkieltä suomenkieleksi. Silloin ajateltiin mahdollista itsenäisyyttä Suomelle ja eroa Venäjän keisarikunnasta, mikä toteutuikin 1917.

Venäjän ja Suomen välillä vallitsivat ns. sortokaudet, jolloin Venäjä halusi venäläistää Suomen ja kouluissa vaadittiin esim. oppilailta venäjän kielen opiskelua. Näin jatkui pitkän aikaa. Suomen sodan jälkeen 1808–1809 Ruotsi-Suomen ja Venäjän välillä maa jakautui kahtia. Suomi siirtyi Venäjän hallintaan, autonomiseksi suurruhtinaskunnaksi, jonka päämies oli tsaari Aleksanteri I. Rauha solmittiin 1809 Haminassa ja ensimmäiset valtiopäivät pidettiin Porvoossa suurin juhlallisuuksin. Tsaari Aleksanteri oli paikalla ja kaikkien säätyjen edustajat. Suomi sai pitää ruotsinvallan aikaiset lakinsa, uskontonsa ja kielensä, joilla oli vuosisataiset perinteet.

Jopa masuunimestareita ja vasaraseppiä koskevat vuoden 1766 säädökset jäivät voimaan vuoteen 1858 asti, kunnes Aleksanteri I lakkautti ne tiedonannolla 10.2.1858. Puheessaan Porvoon valtiopäivillä tsaari Aleksanteri I nosti Suomen kansakunnaksi muiden kansakuntien joukkoon.

 

Lakiin perustuva kaksikielisyys

Suomen kielilaissa, joka vahvistettiin 1922, maa on virallisesti kaksikielinen. Suomessa on ruotsia puhuva vähemmistö (noin 300 000), jolla on samat oikeudet kuin suomenkielisillä kaikissa asioissaan, myös kouluissa ja yliopistoissa. Ruotsia puhuvat kansalaiset asuvat lähinnä rannikolla Etelä-Suomessa ja Pohjanmaalla Pohjanlahden rannikolla, mutta he ovat enemmän hajautuneita pohjoisemmassa. Monille heistä on myös vallonijuuria tai he ovat muuten säilyttäneet ruotsinkielensä esim. virkamiessukujen tai aateliston perinteiden nojalla. Mutta valloneihin kuuluu myös teollisia työntekijöitä tai muita kulttuurin piiriin kuuluneita. Alla on lista valloninimistä, joita esiintyi 1600- ja 1700-lukjen aikana. Lista ei ole tyhjentävä ja vääriä tulkintojakin saattaa esiintyä. Kaikki eivät esimerkiksi jääneet Suomeen pysyvästi. Jotkut olivat Suomessa jonkin aikaa, mutta palasivat sitten Ruotsiin.

Allardt (Allard), Basilier, de Besche, Blanck, Boden (Baudet), Bonnevier, Bovin, Brun (le Brun, Orisbergin Kautuassa), Bröss (Breuse, Bruse, Buse), Charpentier, Chydrion (Cudriaux), Collin, Dandenell, Deparodieu, Donne, Douhan, Drugge (Drougge), Dubois, Gallan, Garney, Gauffin, Giers, Gilles (Gille), Gilliam, Hafra (Havrenne), Henning (Henin), Hybinette (Hübinett, Hubinett), Lauren, Laurent, Laurin, Lycka (Lucas), Mineur, Misken (Muskin, Misk), Martelo (Marteleur, Martelor, Martelin), Martin, Morgny (Mornej, Mornie), Mineur, Nonne, Oudar, Pira (Pijra, Pihra, Piira), Pousar, Pousette, Sporrong, Tillman, Toll (Tollet), Trysson, Verlen. Ruukit, joihin useimmat vallonit saapuivat ja asettuivat asumaan, olivat Antskog, Billnäs, Björkboda, Fagervik, Fiskars, Kimo, Koski, Orisberg, Mustio, Talintehdas, Tykö jne.

 

Vallonigeenejä siirtyy

Vallonigeenejä siirtyi ruukkiyhdyskunnissa ja ympäristössä erityisesti avioitumisten kautta. Näin tapahtui jo Ruotsissa ja sama tilanne oli Suomessa. Osa valloneista siirtyi Suomeen myös perheidensä kanssa. Vallonijälkeläiset avioituivat mielellään muiden vallonisukujen kanssa, mutta myös ruotsin- ja suomenkielisten kanssa. Yksi esimerkki on Pira-suku, joka oli suurempi suku Ruotsin Roslagenissa ja Suomen Antskogissa, Fiskarsissa, Karjalohjalla ja Tenholassa Länsi-Suomessa.

Mainittu kantaisä Jean Pira allekirjoitti sopimuksen Liégessä (Laurens Vervierin kanssa) toukokuun 13. päivänä 1626 ja saapui Finspångiin, Löfstaan, Åkerbyhyn, Västlandiin ja kuoli Österbyssä 1679. Hänellä oli kolme poikaa – Nicolas, Regau ja Jean. Nicolas avioitui Anna Bayardin kanssa ja sai viisi poikaa ja yhden tyttären nimeltä Anna, poikien Hindrick, Claes, Guillaume ja Jean Pierre lisäksi. Anna avioitui Raphael Pousetten kanssa, Hindrick Jeana Manietten kanssa, Guillaume Maria Henningin kanssa ja Claes Johanna Pousetten kanssa. Heidän jälkeläisiään levisi Upplannin eri ruukeille ja osa avioitui seuraavien sukujen kanssa ja myöhemmin Suomessa samojen tai muiden sukujen kanssa:

Anna Bayard (Nicolas Pira), Brita Elsa Berg (Claes Pira), Catlin Bodou (Noë Pira), Margareta Boveng 1. Catlin Bovin 2. (Jacob Pira), Maja Bonnevier (Johan Pira), Johanna Blanck (Zacharias Pira), Maria Elisabeth Berg (Claes Pira), A. Bretzner (Charlotta Pira), Johan Forss (Maria Pira), De Geer (Tervikin kartano Itä-Uusimaalla), Maria Gilliam (Jean Pira), Jan Douhan (Margareta Pira), Maria Dubois (Zacharias Pira), Christina Degerth (Anders Pira), Johan Forss (Maria Pira), Petter Forss, Johanin poika (Anna Maria Pousette), Gabrielsson, Maria Henning (Guillaume Pira), Amund Hübinette (Anna Greta Pira), Nicole Hübinette (Regau Pira), Juhlin, Bertram Lemoine (Eva Maria Pira), Jeana Maniette (Johannes Pira), Lena Misk (Mikael Wikstedt), Erik Nässling (Cajsa Pira), Lindström, Johanna Posset 1. Maria Henrikitytär2. (Claes Pira), Michel Pousar (Anna Maria Pira), Malin Pouse (Jean Pira), Raphael Pousette (Anna Pira), Jeanna Tillman (Johan Pira), Anna Sporrong (Rigart Pira), Jacob Sortell (Johanna Pira, Pierre Piran tytär Suomessa), Alexander Wikstedt (Pira-suku Suomessa, Johanna Piran pojantyttären poika), Karl Ahlroth (Johanna Wikstedt, Johanna Piran pojan tyttären tytär), Carl Gustaf Lönnqvist (Eva Ulrica Sortell, Alexander Wikstedtin serkku, Johanna Piran pojantyttären tytär Suomessa), Asta Martelin (Winter ja Pira-suku Suomessa), Åke Åkerfeldt (Maj-Lis Wikstedt, Johanna Piran sukulainen Suomessa), Lena Misk (Mikael Wikstedt) jne.

Pira-suku oli suuri suku Ruotsissa ja myös Suomessa, erityisesti jälkeläisiä ajatellen. Tästä huolimatta sukua on aika helppoa jäljittää, koska siellä on vain yksi kantaisä Jean Pira, joka saapui Ruotsiin 1626. Suvut ovat usein sekoittuneet keskenään ja tehneet taksvärkkejä eri ruukeille, kuten Fiskarsissa Suomessa. Seitsemän tai kahdeksan sukupolven aikana on esim. Fiskarsissa ollut jonkun suvun edustajia. Cajsa Pira avioitui Erik Nässlingin (k. 1818) kanssa ja heidän jälkeläisiään työskenteli siellä kauan. Vuonna 1949 Fiskarsissa haastateltiin 300-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä vanhaa vallonijälkeläistä, Vilhelm Alexander Forssia, joka oli työskennellyt Fiskarsissa 56 vuotta. Wikstedtin suku työskenteli Orijärven kuparikaivoksella kaivosmiehinä monen sukupolven ajan ja myöhemmin Fiskarsin ruukilla, ainakin 1900-luvun alkuun seppänä. Edellämainittu Pierre Pira työskenteli Antskogin ruukilla venytysrenkinä 1736–1766. Hänen tyttärensä Johanna avioitui Suomessa Jacob Sortellin kanssa ja hänen pojantyttären poika oli Alexander Wikstedt, joka oli maatyöläinen Fiskarsin ruukin mailla.

Alexander oli Marja-Liisa Ruohtulan isoisän isä. Myös Claes Pira työskenteli Antskogin ruukilla 1735–1748 ja avioitui Maria Johanintytär Pousetten kanssa jo Skäfthammarissa ja toimi sulattajana Ortalassa ja Antskogissa. Maria on haudattu Karjalohjalle. Hinrich Pira saapui Antskogin vallonipajalle samaan aikaan kuin Claes Pira eli 1734 ja avioitui Brita Ericintyttären kanssa Pohjassa. Johannan sisko Anna-Maria avioitui Michel Pousarin kanssa, joka oli Ruotsin Hargista, mutta sekä hän että vaimo kuolivat Turussa. Michel Pousar toimi jonkin aikaa myös myllärinä ja puuseppänä. Hän on Turussa eläneen sukuhaaran kantaisä. Hänen poikansa Claes oli seppä Fiskarsissa ja hänen poikansa kultaseppä Turussa. Vähitellen vanhat ruukkilaiset kuolivat pois ja uudet sukupolvet täyttivät tuvat. Toinen vanha orijärveläinen suku on Åkerfeldt, joka työskenteli uskonnollisesti Fiskarsin ruukilla ja avioitui Pira-suvun jälkeläisten kanssa.

Lähteet

Berg, Bjarne, Vallonernas spår. Vasa 2004

Douhan, Bernt, Vallonerna i Finland. Föredrag på Vallondagen i Fiskars 1994. Ingår i Vallonättlingen Nr 1/1995. Samma i Finland i tidningen utgiven av Raseborgs släkt- och bygdeforskare rf. 

Douhan, Bernt, Vallonerna. Uppsala 1996.

Fiskars Oyj Abp jubileumsutgivningar från åren 1949 (300 år), 1999 (350 år), 2014 (365 år). Pojo, Raseborg.

Florén, Anders & Sternberg, Gunnar (red.), Valloner - järnets människor, Riga 2009.

Gardberg, Carl Jacob, Suomen kartanoita (Herrgårdar i Finland). Keuruu 1994.

Haggrén, Georg, Hammarsmeder, masugnsfolk och kolare, tidigindustriella yrkesarbetare vid provinsbruk i 1600-talets Sverige. Pieksämäki 2001.

Historic Ironworks of Finland, The National Board of Antiquities and The Finnish Travel Association (red.) Turunen, Mirja, (text) Härö, Erkki. Tammerfors 1998.

Pussinen, Veli-Matti, Valloner och vallonsmide på Antskog bruk under 1700-talet. Föredrag på vallondagen i Fiskars år 1994. Vallonnummer av Raseborgs släkt- och bygdeforskare rf’s tidning Ansatsen. Delades ut i Fiskars på vallondagen.

Salokorpi, Asko, Suomen rautaruukit (Järnbruken i Finland). Keuruu 2007.

Vilkuna, Kustaa H J, Arkielämää patriarkaalisessa työmiesyhteisössä. Rautaruukkilaiset suurvalta-ajan Suomessa. Helsinki 1996.

kuvat

1. Svartå bruk, fri bild

2. Fagervik gårdskyrka, fri bild

3. Tykö bruk, vy, fri bild

4 . Fiskars huvudbyggnad, fri bild

Dikt, en vers av Gottfrid Österbergs dikt ur ”Klockstapeln”, en tidning som jag skaffade troligen från Österby bruk för länge sedan.